- Miltä se sinusta tuntuu?
Se tuntuu paskalta. Ärsyttää. Pelottaa. Täytyy olla koko ajan varpaillani, etunojassa lentoon
lähdössä siiventyngät valmiina. Kuin ihosta työntyisi piikkisiä okaita, ei niiden ollut tarkoitus,
mutta yksitellen ne puskevat esiin, puhkovat toisten poskia. Niitä yrittää estää, mutta ei se auta
ei auta ei auta kädet vereslihalla. Korvia riipivä ääni, yhdeksän kertaa pahempi kuin liitu
vihlaistessaan taulunpintaa, haarukka tanssiessaan lautasella, hampaanvalkeat styroksilevyt
vastakkain, lasinen käytävä käy ahtaammaksi, kirskuna syö sisältäpäin. Pian siinä käy niin,
ettei uskalla edes liikkua. Ainut turvapaikka on oma huone, verenpunainen seinä, sydämenpunainen.
Mutta ei sydämessäkään ole turvassa, piikit tunkevat sinnekin. Et pääse karkuun, et
piiloutumalla edes omaan itseesi. Sitä käpertyy kasaan ja peittää korvansa, mutta mikään
ei helpota. Äänettömästi rukoilee edes kyyneleitä, mutta silmätkin itkevät vain orapihlaja-aitaa.
- En mä tiedä.
