Muistan ku pieneen vasenkätisiä sanottiin vääräkätisiks, toinen vaihtoehto oli luonnollisesti olla oikeekätinen. Ei kukaan taho olla väärässä. Ehkä munki pitäis vaa luovuttaa etten tuu pettymää. Jos mikää ei onnistukaan. En haluu herätä joku aamu siihen, että kaikki se mitä halusin onki niin kaukana. Vaikka silti ehkä niin lähellä. Enkä haluu menettää itseäni. Mut toisaalta, miten voi menettää jonkun, jota ei oo vielä täysin löytänykään? Ehkä mie leikin tulella. Tai seison heikoil jäillä. Kohta joku tulee ja sanoo 'Tyttö, luulitko saavas olla onnellinen? Luulitko että ois ehkä sun vuoro siihen? Tyttö hei, sä olet väärässä.' Enkö silti sais olla vasenkätinen, yrittää vaikka tiedän olevani ehkä tuomittu epäonnistumaan? Toisaalta. Riittääkö mun rahkeet siihen?
Haluaisin kuvitella et kaikki ratkee sillä että pakkaan kamat, otan junan kauaskauaspois ja alotan alusta. Jossain muualla. Haluisin kuvitella, että se olis mahdollista. Katsoo kuinka kaupungin valot loistaa ikkunasta toinen toisensa jälkeen, sulautuu yhdeks pitkäks nauhaks.
En tiedä oonko niinkään surullinen. Heitän latteen vertauksen ja sanon, et tuntuu ku oisin vuoristoradassa; yhtenä hetkenä en murehi mistään, kaikki on hyvin, oon onnellinen ja levollinen ja täynnä iloa iloa iloa oon kynttilän liekki tanssin koska en voi lopettaa oon pisara meressä mutta miten voi erota muista jos on täysin samanlainen kyyneleet ei tule vaikka itkettää kuka mä olen vai olenko mä sormet on verillä huudan vaikkei kukaan kuule kurotan kohti taivasta ja samaan aikaan vajoan alaspäin ottaako joku vastaan jos tipun korkealta?
